On pimeä korpi ja kivinen tie,
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi pianhan lapsonen langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Se oli syyskuinen päivä, niitä viilenneitä jo. Sellaisia päiviä, jolloin syksy tuntui luissa asti. Silloin tiesi, ettei kesään ja sen näennäiseen huolettomuuteen ollut paluuta. Silloin minun sisälläni velloi niin pahasti, että oli pakko kävellä apteekkiin, vaikka pelotti enemmän kuin koskaan. Seitsemän minuutin kuluttua istuin kotona lukkojen takana ja itkin; raskaustestissä näkyi kaksi vaaleanpunaista viivaa.
Minä käperryin itseeni, vaikka olisi pitänyt turvata siihen ihmiseen, jolle aamuisin toivotin kauniit unet ja jonka myöhään iltaisin saatoin työpaikan ovelle. Minä käänsin katseeni hänestä ja loin valheellisten kuvitelmien maailman. Siinä maailmassa kaikki olivat tätä mahdottomuutta vastaan ja antoivat minulle vain yhden vaihtoehdon. Minä toteutuin kuviteltuja päämääriä ja asetuin mielikuvitukseni sanelemiin ehtoihin. Kuukautta myöhemmin viimein ymmärsin, että salaisuudet on tehty jaettaviksi.
Yhtäkkiä valheet saivat väistyä ja kuvitelmani romuttua. Maailmani tuhottiin yhdellä lempeällä katseella ja halauksella. Kaikki kääntyy parhain päin, minulle sanottiin. Oli enää neljä päivää aikaa tehdä ratkaisu. Neljä päivää oli paljon vähemmän kuin kuukausi. Kuukaudessa olin ehtinyt vakuuttaa itseni valheilla ja yhtäkkiä piti aloittaa ajatustyö uudelleen nollapisteestä. Mieli ei ottanut asettuakseen ja aivokuori tuntui kiristävän pahemmin kuin koskaan ennen.
Ja tässä minä nyt olen, kahdettakymmenettäkolmatta viikkoa raskaana. Vatsa on pyöristynyt ja leuan kaari pehmentynyt. Keskustellessani ihmisten kanssa silmissäni säihkyy uudenlainen lämpö. Se saa ihmiset uskomaan, että minut on luotu tähän. Kodin hämärässä minuun kuitenkin iskee pelko. Se pelko on suurinta mitä tiedän. Karuinta ja kaikkivoipaisinta mitä voi olla. Niin voimakasta, että se saa minut toisinaan toivomaan kuolemaa. Minä pelkään tämän parisuhteen puolesta. Pelkään myös itseni ja hyvinvointini puolesta. Kuinka voin edes kasvattaa lapsen, kun kuljen itse vielä lapsenkengissä? Ja kun mieleni on repaleinen kuin koinsyömä lakana? Kuinka kauan rakas jaksaa seurata tätä kamppailua, johon hän tahtomattaan joutuu osalliseksi? Kuinka voi jaksaa toisen rinnalla, kun tämä jatkuvasti epäilee elämän pysyvyyttä?
Ja sitten, sekunneissa, minun ahdistukseni kaikkoaa. Syvälle tulee tyyni raukeus, joka saa minut sivelemään kasvavaa vatsakumpua ja kuiskailemaan pienelle. Minä kerron sille Muumien maailmasta ja hänen omasta, maailman rohkeimmasta isästään. Kerron myös äidistä, joka pelkää mutta ei tarkoita pahaa. Sitten laulan omasta lapsuudestani tutun kehtolaulun. Pyydän samalla ajatuksissani anteeksi omia pelkojani ja kykenemättömyyttäni nauttia odotusajasta. Lupaan parantaa tapani ja unohtaa mieleeni kätkeytyneet peikot. Lupaan rakastaa ehdoitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti